Patrick Jensen

Keskuskauppakamari on viime päivinä kerännyt suomalaisilta yritysjohtajilta nimiä adressiin veronkorotuksia vastaan. Kyynisempi saattaisi kuvitella, että kyseessä on kömpelö tapa ajaa yritysjohtajien omia etuja. Saatesanojen mukaan tarkoitus on kuitenkin jalo:

Kauppakamariryhmä on lähtenyt liikkeelle kokonaisveroasteen laskun puolesta. Kyseessä on hyvinvointiyhteiskunnan pelastusoperaatio.

Taustalla on vahva näkemys siitä, että veronkorotusten tie on Suomessa kuljettu loppuun. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tulee kaatumaan, jos emme saa julkisen sektorin menoja kuriin ja luotua uutta kasvua talouteen.

Millä sektorilla veromopo on sitten lähtenyt käsistä?

Lähde

Kolmen vuoden keskiarvojen mukaan tuloverot ovat laskeneet tasaisesti sitten vuoden 2000. Tavaroista ja palveluista maksettujen verojen osuuskaan ei ole merkittävästi noussut aivan viime aikoihin saakka. Pakolliset sosiaaliturvamaksut sen sijaan ovat sen sijaan olleet väestön vanhenemisen takia taas nousussa 90-luvun lamaa seuranneen hengähdystauon jälkeen. Tämä johtuu eläkejärjestelmän uudistamisen vetkuttelusta, josta Lilja Tamminen on kirjoittanut enemmän.

Suomi on kestänyt kovempiakin veroja, mutta kestääkö se näin kovia veroja ja veroluontoisia maksuja? Jos ei, mistä on säästettävä? Tehtävän vaikeus on siinä, että Suomen julkinen sektori tekee loppujen lopuksi aika vähän sellaisia asioita jotka:

1. Ovat luokiteltavissa turhiksi
2. Tuottavat merkittäviä kustannuksia

Sosiaaliturvamaksujen nousun kompensoiminen vaikkapa 1980-luvun alun tasoa vastaavaksi vaatisi noin viiden prosenttiyksikön leikkauksen. Suomen 193 Mrd euron bruttokansantuotteella kertomalla tämä tarkoittaisi noin 9,6 Mrd:n leikkausta. Jokainen voi todeta valtionvarainministeriön teettämästä veropuusta, että se hoituisi esimerkiksi lakkauttamalla sairaspäivärahat, työkyvyttömyyseläkkeet ja vammaispalvelut kokonaan, tai puolittamalla eläkkeet ja vanhuspalvelut, mutta onko tämä se Suomi jossa haluamme elää?

Hyvinvointiyhteiskunnan pelastaminen ei voine tarkoittaa sitä, että tehdään vanhuudesta silkkaa kurjuutta, lakataan kouluttamasta lapsia tai annetaan ihmisten kuolla parannettaviin sairauksiin. Veroasteen nostamiselle on kuitenkin vaihtoehto: eläkerahastojen kasvattaminen vastaamaan kasvavaa tarvetta.

124,9 Mrd euron suuruisten rahastojen merkittävään kasvattamiseen tarvitaan suuria summia, mutta onneksi meillä on monituhatpäinen joukko isänmaastaan välittäviä, menestyviä yrittäjiä. Joulukin on jo ovella.

Pääomatulojen osittaminen kunnille on ollut viime aikoina esillä mediassa ja herättänyt jonkin verran vastakaikua vasemmistossa. En itse pidä sitä kauhean hyvänä ajatuksena.

Aku Ankan lukijat tunnistavat varmaan useammastakin tarinasta tilanteen, jossa kunnan ehdottomasti varakkain asukas, Roope Ankka, saa halumansa luvat, tilat tai muut edut uhkailemalla pormestari Pösöä ja Ankkalinnan muita kunnanisiä kirjojen siirtämisellä Hanhivaaraan. Roopen maksamat verot muodostavat niin suuren osuuden Ankkalinnan verokertymästä, että se olisi kaupungin taloudelle mieletön katastrofi. Siksi kaupunki taipuu kerta toisensa jälkeen.

Kotimaan vaihto edellyttää sentään vähän vaivannäköä, kuntaan pääsee asukkaaksi ostamalla asunnon ja vaihtamalla kirjat sinne. Kenelläkään Suomen miljardööreistä ei ole sentään fantastiljoonien omaisuutta, mutta mikäli joku osuus pääomatuloveroista siirtyy kuntien välisen verokilpailun piiriin, ei ole kovinkaan epätodennäköistä, että Suomeen syntyisi pienois-Ankkalinna, jota isokenkäiset käytännössä hallitsevat.

Kuntien nykyinen veromalli, jossa tulot kertyvät enimmäkseen ansiotuloveroista ja kiinteistöveroista, kannustaa pitämään huolta keskiluokkaisesta palkansaajasta. Vaikka tämä toisinaan johtaa vähävaraisten sorsimiseen, pidän sitä kuitenkin parempana kuin veromallia, joka kannustaa kunnallispäättäjiä suomaan hyvin varakkaille erioikeuksia muiden kuntalaisten kustannuksella.

Espoon kaupunginhallituksen elinkeino- ja kilpailukykyjaosto (Eky) ja Espoon rakennuslautakunta pitivät 23.9 yhteisen seminaarin, jossa käsiteltiin rakentamisen tilannetta Espoossa.

Eky:n suunnalta viesti oli sensuuntainen, että rakentaminen edistyy Espoossa liian hitaasti. Jaosto halusi siksi keskustella rakennuslautakunnan ja rakennusviraston kanssa. Tämä on hyvin tyypillistä: jos jokin menee rakentamisessa vikaan tai asiat eivät edisty, syyttävä sormi osoittaa herkästi kunnan rakennusvirastoon ja -lautakuntaan.

Maailmanpankin vertailujen mukaan Suomessa saa kuitenkin rakennusluvan kahdeksanneksi nopeiten maailmassa. Espookaan ei ole Suomen mittakaavassa mitenkään erityisen hidas kunta. Mikä siinä rakentamisessa sitten maksaa?

Pääkaupunkiseudulla kaavavarantoa on laskennallisesti vain noin 4 vuoden tarpeisiin. Kuten jo aikaisemmin totesin, Suomen kaavoitusjärjestelmä on hidas ja kankea koska sen tarjoamat työkalut suunnittelun ohjaamiseen ovat epätarkoituksenmukaisia.

Kaavoituksen kulussa on myös kehittämisen varaa. Rakentamisen prosessia voidaan verrata ohjelmistokehityksen puolella tuttuun vaiheittain etenevään vesiputousmalliin:

• Ensin määritellään tarpeet, joiden jälkeen tehdään määrittelydokumentti (Maankäyttö- ja rakennuslaki)
• Määrittelydokumentin pohjalta laaditaan suunnitelma (Asemakaava)
• Suunnitelma toteutetaan (Rakennuspiirustukset)
• Toteutus testataan määrittelydokumentin pohjalta (Lupamenettely)
• Järjestelmä asennetaan (Rakentaminen)
• Käyttö ja ylläpito

Vesiputousmallia kritisoidaan usein siitä, että suunnitelmat eivät taivu kovin notkeasti uusiksi jos prosessin edetessä ilmenee uusia tarpeita. Keskenään ristiriitaisten tavoitteiden punninta on myös pakko käydä hyvin abstraktilla tasolla sen sijaan, että voitaisiin vuoropuhelun kautta punnita ja kehittää konkreettisia suunnitelmia.

Vaihtoehtoisia menetelmiä, jotka perustuvat raakileiden kehittämiseen vuorovaikutuksessa asiakkaan kanssa, kutsutaan ketteriksi menetelmiksi. Kaavoitusprosessien kannalta näissä menetelmissä on haasteena hyvän hallintotavan vaatiman dokumentoinnin toteutuminen sekä asianomistajien tunnistaminen, tavoittaminen ja tasapuolinen kohtelu. Näistä haasteista huolimatta näillä menetelmillä on ohjelmistokehityksessä saavutettu niin merkittäviä hyötyjä, että väittäisin ketterän kaavoittamisen olevan kokeilemisen arvoista.

Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta käsitteli 12.11.2013 Helsingin keskustan asukaspysäköintimaksun korotussuunnitelmaa. Virkamiehet ovat perustelleet Yksityistetään Helsingin pysäköintipaikathinnankorotusta sillä, etteivät nykyiset pysäköintimaksut kata paikkojen ylläpitokustannuksia, sekä paikkojen riittämättömyydellä. Oletuksena on, että hintojen noustessa kysyntä laskee ja paikkojen saatavuus paranee. Vihreiden edustajat kannattivat ehdotusta. SDP:n ja Kokoomuksen edustajat vaativat maksujen varovaisempaa korotusta.

Erimielisyyden taustalla piilee laajempi näkemysero pysäköintipaikkojen välttämättömyydestä. Tämä on näkynyt mm. Hakaniemen torin kaavoituksessa. Hieman kärjistäen Helsingin Kokoomus ja SDP ovat pitäneet edullista pysäköintiä Helsingin keskustassa tapahtuvan asumisen ja elinkeinonharjoittamisen perusedellytyksenä ja Vihreät taas eivät.

Minulla on ehdotus, jolla erimielisyydet voidaan ratkaista. Huutokaupataan kaikki kaupungin hallinnoimat parkkipaikat. Siis aivan kaikki.

Ehdottamassani mallissa kadunvarsipaikat jäävät kaupungin omistukseen, mutta kadunvarren pysäköintipaikkojen hallintaoikeuden saa lunastaa huutokaupassa vuodeksi kerrallaan. Paikan lunastanut taho, oli se sitten taloyhtiö, sijoittaja tai kaupungin tilapalvelut, saa tehdä paikalla mitä lystää; pitää sitä ilmaisena asiakaspaikkana, osoittaa asukaspysäköintiin, pystyttää ruutuun pyörätelineet, mitä vain. Julkisen sektorin tehtäväksi jäisi periä kunnossapitokulut ja valvoa, että paikan käyttöehdot ja -maksut on ilmoitettu asianmukaisesti. Erillisillä tonteilla sijaitsevat pysäköintialueet myytäisiin eniten tarjoavalle.

Ehdottamassani mallissa kaupunki saisi maksimaalisen tuoton pysäköintipaikoistaan, parkkihalliyrittäjien ei tarvitsisi pelätä epäreilua kilpailua, yritykset ja kaupungin asukkaat voisivat vaikuttaa suoraan lähialueensa pysäköintiehtoihin eikä kenenkään tarvitsisi valittaa, että pysäköintipaikat on kaupungin toimesta hinnoiteltu epäreilusti.