Sosiologian ja kulttuurihistorian dosentti Jari Erhnrooth kyseli Ylen kolumnissaan miksi ihmiset pakotetaan elämään rumissa betonilaatikoissa. Kysymyksenasettelusta paistaa jo läpi Erhnroothin patakonservatiivinen agenda, mutta kysymys miksi nykyään rakennetaan niin kuin rakennetaan on hyvä ja ansaitsee sormienosoittelua analyyttisemmän käsittelyn.
Mitkä siis ovat vaikuttimet arkkitehtuurin makukysymysten takana? Käyn ensin lyhyesti läpi miten makutottumukset muodostuvat ja sen jälkeen miten makukysymykset ilmenevät arkkitehtuurissa.
Mikä edustaa hyvää makua?
Ranskalainen sosiologi ja kulttuuriantropologi Pierre Bourdieu (1930–2002) lanseerasi merkkiteoksessaan La Distinction (1979) ajatuksen, että (hyvä) maku on ennen kaikkea väline sosiaalisen aseman osoittamiseen. Maku on väline, jolla luokat tai ryhmät erottautuvat toisistaan ja joilla määrätään niiden sisäinen nokkimisjärjestys. Hyvä maku opitaan sosiaalisessa kanssakäymisessä ja se kehittyy jatkuvasti.
Mitä missäkin ajassa arvostetaan riippuu usein myös siitä, mikä on milloinkin harvinaista ja vaikeaa. Muutokset siinä, mitä esimerkiksi pukeutumisessa arvostetaan, kertovat yllättävän paljon siitä, miten maku toimii, myös arkkitehtuurin piirissä.
Röyhelöpaidasta farkkuihin
1700-luvulla kankaiden kutominen, kirjailu ja ompeleminen oli hyvin pitkälle käsityötä, joten pukeutuminen oli kallista ja vaatetus oli hyvin näkyvä ja ilmeinen statuksen merkki. Vaikka miesten vaatemuoti oli 1600-luvun pröystäilyyn verrattuna muuttunut paljon hillitymmäksi, vain rikkailla oli varaa pitää runsaasti kirjailtuja ja pitsillä ja röyhelöillä koristeltuja vaatteita.
Tuntematon kuvaaja - LACMA kuvakirjasto. Valokuva LACMA.,
Tähän tuli 1780-luvun lopulla muutos, ensimmäisen teollisen vallankumouksen myötä kun kankaiden kutominen koneellistui. Runsaat ja koristeelliset kankaat halpenivat äkisti, jolloin ne eivät enää olleet harvinaista herkkua. Koristeellisen ja värikkään tyylin tilalle tuli 1800-luvun alkupuolella legendaarisen dandyn, Beau Brummellin, johdolla edelleenkin miesten juhlapukeutumisessa näkyvä mustavalkoinen etiketti. Mutta miksi juuri mustavalkoinen?
Musta ja valkoinen valikoituivat miesten pukeutumisen väreiksi, koska vain laadukas musta kangas kesti pesua haalistumatta. Ensimmäisen teollisen vallankumouksen ajan hiilipölyn ja noen täyttämissä kaupungeissa taas oli mahdollista pukea ylleen vitivalkoinen paita vain, jos oli pukeutujalla oli varaa lähettää pyykkinsä maaseudulle pestäväksi ja kuivattavaksi. Ompelu koneellistui vasta 1800-luvun puolivälissä, joten ehdottoman istuvasta leikkauksesta tuli tärkein hyvän pukeutumisen merkki.
Brumellin asusta kehittyi sittemmin ns. bonjour-puvuksi, joka sai vaikutteita ylimystön vapaa-ajan asuista. Sen korvasi etuhelmasta lyhyempi šaketti, joka oli niin ikään alun perin vapaa-ajan asu. 1900-luvun alussa sen korvasi nykyaikainen puku, joka sekin oli alun perin rento vapaa-ajan urheiluasu.
Pukeutumisen muuttuminen rennommaksi liittyi yhteiskunnalliseen murrokseen, jossa yhteiskunnan arvoasteikossa maata omistavan ylimystön rinnalle nousi liikemiesten ja teollisuuspatruunoiden luokka. Liiketoiminta perustui sääty-yhteiskunnan muodollisen vuorovaikutuksen sijaan epämuodollisiin verkostoihin, joihin kuuluminen muuttui arvostetuksi.
1900-luvulla alkanut pukeutumisen kehitys yhä vähemmän muodollisemmaksi jatkuu edelleen, sillä epämuodollisten, 1900-luvulla alkanut henkilökohtaisten verkostojen merkityksen kasvu ihmisten elämässä on jatkunut. Nykyään kauluspaidan ja villapaidan yhdistäminen farkkuihin käy jo monella toimistolla siististä pukeutumisesta, vaikka etikettioppaiden mukaan kyseessä on vapaa-ajan asu.
Onko arkkitehtuurissa havaittavissa samanlainen kehitys?
Hyvä maku arkkitehtuurissa – krumeluurista kurinalaisuuteen, kurinalaisuudesta leikittelyyn
Rakentaminen teollistui huomattavasti hitaammin kuin muut teollisuuden alat, alkaen toden teolla vasta toisen teollisen vallankumouksen myötä. Vasta 1800-luvun loppuun mennessä useimpia rakennustuotteita valmistettiin jo teollisesti. Rakennusten suunnittelu ja rakentaminen oli pitkään empiiristä eli kokemusperäistä, sillä rakennusten käyttäytymistä ei vielä osattu mallintaa matemaattisesti.
Tämän takia useimmat rakennukset olivat myös laatikoita. Nykyaikaisten rakennusten kritisointi laatikkomaisuudesta on mielestäni arkkitehtuurikritiikin vähiten älyllinen muoto, sillä valtaosa rakennuksista kautta maailmanhistorian on ollut suorakaiteen muotoisia. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että suorakaiteen muoto on helppo kuvata ja merkitä rakennustyömaalla.
Laatikot oli tapana koristella, sillä koristelu oli tapa viestiä ulkomaailmalle muuten keskenään hyvin samannäköisten rakennuksen käyttötarkoitus ja omistajan status. Taidokas, runsas ja keskenään johdonmukainen koristelu vaati monen taitavan käsityöläisen työpanoksen.
Rakentamisen teollistuminen muutti tätä asetelmaa, sillä yhtäkkiä kipsipatsaita ja -pilastereita oli mahdollista tilata luettelosta. Siitä, mikä oli ollut rakentamisen asiantuntijoiden silmissä hienoa ja ylvästä oli kirjosametin lailla tullut halpaa rihkamaa.
Teollistumisen myötä rakentamisen roolit myös erikoistuivat. Arkkitehdin ja rakennusmestarin rooli oli pitkään yksi ja sama, mutta 1900-luvulle tultaessa nämä alkoivat erottua yhtä enemmän omiksi ammattikunnikseen. Arkkitehdin rooli keskittyi 1900-luvun alkupuolella yhä enemmän nimenomaan rakennusten suunnitteluun.
1890-ja 1900-luvun vaihteessa nousi esiin käsityötä ja kokonaistaiteellista otetta korostava jugendtyyli, joka hylkäsi 1800-luvun historiasta ammentavien tyylisuuntausten säännöstöt ja pyrki luomaan aivan uuden, luonnosta innoitusta hakevan muotokielen.
Teollisen työn tuottavuuden kasvu teki kuitenkin käsityöstä suhteellisesti alati kalliimpaa ja kalliimpaa. Luontoaiheisia koristeita pystyi myös valmistamaan teollisesti, joten rakennusten koristelu muuttui ajan kanssa yhä niukemmaksi ja muodon ja mittasuhteiden hallinnan ja viimeistelyn merkitys taidokkaan suunnittelun tunnuspiirteenä korostui.
Riisuttu modernismi
1900-luvun alkupuolella kehittyi modernistinen koulukunta, joka rakennusfysiikan kehityksen ja teollistumisen innoittamana pyrki tekemään rakentamisesta ajatonta teknologiaa. Todellisen läpimurtonsa modernismi koki toisen maailmansodan jälkeen, kun kolmas teollinen vallankumous ravisteli elinkeino- ja yhteiskuntarakennetta ja nosti ripeästi työn tuottavuutta ja ihmisten elintasoa.
Modernismi hylkäsi koristelun ja korosti sen sijaan huolellisen toiminnallista suunnittelua laadukkaita materiaaleja, aivan kuten 1800-luvun alkupuolen miesten pukeutuminen korosti leikkausta ja kankaiden moitteetonta laatua. Väripaletti oli myös samaan tapaan riisuttu. Rakentamisessa valkoisesta tuli pääväri, jota korostettiin harkituilla aksenteilla.
Modernismin riisuttu, toiminnallisuutta korostava muotokieli sopi ajan henkeen, kun teolliset yhteiskunnat pyrkivät eroon aineellisesta pulasta. 1970-luvulle tultaessa aineelliset tarpeet oli kuitenkin jo siinä määrin tyydytetty, että hyvin tuotantolähtöiseksi muotoutunut ruutuelementtisuunnittelu alkoi herättää kritiikkiä.
Kauneus on katsojan silmässä
1970- ja 1980-taitteessa niin arkkitehdit kuin maallikot alkoivat ilmaista tyytymättömyyttään yksitoikkoiseksi pesubetonielementtiarkkitehtuuriksi muuttunutta rakennussuunnittelua kohtaan. Miksi sitten moni on tänä päivänä edelleen tyytymätön jälkimodernin nykyarkkitehtuurin ilmeeseen?
Ranskalais-amerikkalaisen teollisen muotoilijan Raymond Loewyn (1893–1986) lanseeraama MAYA-periaate saattaa selittää eron mallikoiden ja arkkitehtien arvostuksissa. Loewyn suunnittelufilosofia tiivistyi iskulauseeseen Most advanced, yet acceptable eli suomeksi jotakuinkin mahdollisimman edistyksellinen, mutta kuitenkin hyväksyttävä.
Loewyn oivallus oli, että ihmisen maku tasapainoilee uutuudenviehätyksen ja tuttuudenkaipuun välillä. Periaatteen mukaan kaikissa uusissa asioissa pitää olla riittävästi jotain tuttua ja turvallista.
Mikä on tuttua ja turvallista riippuu huomattavasti siitä, missä piireissä ihmiset liikkuvat. Arkkitehtijulkaisuista alan uusimpia uutuuksia seuraavien ammattilaisten tuttu ja turvallinen muuttuu bourdieuläisen hyvään makuun sosiaalisen oppimisen myötä huomattavan erilaiseksi kuin maallikon. Arkkitehtuurin ammattilaiset muodostavat siis alakulttuurin, jonka arvostukset poikkeavat monilta osin valtavirrasta. Tämä selittää, miten on mahdollista, että nykyrakennukset ovat keskenään melko samannäköisiä, mutta maallikolle hyvin vieraita.
Informaatioteknologian yleistymisen myötä alkanut neljäs teollinen vallankumous on kiihdyttänyt tätä kehitystä, sillä informaatiota ja ärsykkeitä on tarjolla niin paljon, että ammattilaisen tuttu ja turvallinen voi etääntyä yhä nopeammin yhä kauemmas maallikon tutusta ja turvallisesta.
Uutuudenviehätystä haetaan usein siitä, mikä on kulloisenkin teknologian suomien teknistaloudellisten mahdollisuuksien rajoilla. Neljänteen teolliseen vallankumoukseen liittyvä tietokoneavusteinen suunnittelu on tehnyt verraten helpoksi suunnitella muotoja, jotka ovat ennen olleet liian vaikeita piirtää ja ohjeistaa rakentajalle. Siksi uutuudenviehätystä haetaan tällä hetkellä arkisissakin rakennuksissa erikoisilla kattomuodoilla, ulokkeilla ja suorasta kulmasta poikkeavilla kulmilla.
Miten arkkitehtuurista pitäisi siis keskustella?
Nykyrakentamisen tyylillinen yhdenmukaisuus ja vieraus maallikon silmissä ovat yhdessä poikineet pahimmillaan salaliittoteorioita ja näennäistieteitä lähenteleviä liikkeitä, jotka näkevät arkkitehtuurin vierauden taustalla jonkinlaisen ammattilaisten tai pääoman liittoutuman tavallista ihmistä ja kauneuskäsitystä vastaan.
Näiden vallitsevaa rakentamiskulttuuria vastaan asettuneiden vastakulttuuriksi tulkittavien liikkeiden ärhäkkä tapa viestiä vaatimuksiaan on valitettavasti saanut aikaan vastailmiön, että maallikoiden esittämä arkkitehtuurikritiikki tuomitaan ammattilaisten toimesta herkästi taantumuksellisten junttien mölinäksi.
Nämä ilmiöt ovat valitettavia, sillä arkkitehtuuri on taiteenlajina poikkeuksellisen julkinen ja siksi hyvin säännelty. Julkiselle vallalle osoitetusta velvoitteesta huolehtia elinympäristön kauneudesta ja viihtyisyydestä on mahdotonta huolehtia, jos emme pysty rakentavasti keskustelemaan viihtyisyyteen liittyvistä makukysymyksistä, sortumatta välittömästi loanheittoon tai syyttelyyn.
Sen sijaan, että käyttäisimme makua lyömäaseena, pitäisi astua taaksepäin "kermakakuista" ja "laatikoista" ja kysyä:
- Mitä arvoja arkkitehtonisilla tyylivalinnoilla yritetään tuoda esiin?
- Onnistuuko rakennus viestimään näitä arvoja?
Tästä on pohjimmiltaan kysymys.
PS. Mutta kun rakennuttaja...
Aina välillä kuulee arkkitehtien väittävän, ettei rakennusten suunnittelussa ole enää tilaa tyylikysymyksille, koska rakennuttaja vaatii että kaikki tehdään niin halvalla kuin teknistaloudellisesti mahdollista.
Tämä on puppua ja sen voi todeta pupuksi vertailemalla rakennusten tyylillistä kehitystä 1980-luvulta näihin päiviin. Kaikkein riisutuimpia peltihalleja lukuun ottamatta mistä tahansa rakennuksesta löytyy puhtaasti tyylillisiä aiheita. Jos arkkitehti väittää, ettei hän tee suunnittelussaan tyylivalintoja, hän ei vain tunnista tekevänsä niitä.
Totta kai arkkitehti tekee suunnittelussaan tyylivalintoja, mutta ei siinä merkityksessä missä arkkitehtuurikapinassa tai julkisessa keskustelussa yleensä tyylivalinnoilla tarkoitetaan.
Arkkitehti voi kyllä valita ovatko ikkunat kerroksissa päällekkäin vai vapaammin sommitellusti (reikäelementtitekniikan asettamissa raameissa), tai toteutetaanko kaavassa vaaditut tehostevärielementit kuitusementtilevyllä vai poimupellillä, kummassakin tapauksessa valmistajan halvimman tuotesarjan vakioväreistä valiten. Arkkitehti voi valita minkä muotoiset ikkunat rakennukseen tulee, sillä reunaehdolla että ikkunan alle mahtuu sijoittamaan halvimman radiaattorin ja että ikkuna voidaan toteuttaa halvimmalla vakiolasituksella. Arkkitehti pääsee myös valitsemaan tiilitehtaan vakiomallistosta haluamansa värisen tiilen, ja jos arkkitehti on oikein kunnianhimoinen, voi hän myös neuvotella tiilitehtaan kanssa mittatilaustiilen tekemisestä, olettaen että se on samanhintainen kuin vakiotiili, ja että neuvotteluun käytetty aika sisältyy arkkitehdin suunnittelupalkkioon. Arkkitehti voi myös kaavan vaatiessa taloon harjakaton valita harjan sijainnin, toki sillä reunaehdolla että katto on helposti elementoitavissa.
Sen sijaan arkkitehti ei voi valita rakennuksen massoittelua, kerroslukua, kattomuotoa, julkisivumateriaalia, koristeaiheita, kerroskorkeutta, eikä oikein mitään muutakaan tyyliaihetta joka oleellisesti siirtäisi rakennuksen tyylillisesti pois kategoriasta "2000-luvun perustalo".
Useimmat vastesuunnittelijatkaan eivät koskaan pääse suunnittelemaan silkkistä iltapukua käsin ommelluin kirjailuin. Valtaosa kaavoittaa t-paitoja, kalsareita ja perusfarkkuja. Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan, jos se tuli työelämässä yllätyksenä, koulutuksen painopisteissä lienee jotain vikaa.